Koulumme työyhteisö on suuri ja muisti joutuu koville päivittäin. Työpäivän aikana kohtaan tuttujen työkavereitteni ja oppilaitten lisäksi uusia kasvoja, sijaisia. Heille huikataan tervehdykset ja nimet vaihdetaan, mutta hyvin herkästi kiireen keskellä voi todeta, ettei nimi tallentunutkaan muistiin.
Käytettäessä ihmisen nimeä tervehtiessä hän tuntee todella tulleensa nähdyksi. Sen tunteen haluaisi uudellekin työkaverille välittää.
Koulun työtekijällä, opettajalla, koulunkäynnin ohjaajalla tai nuorisotyöntekijällä pitäisi olla hyvä nimimuisti, koska sen avulla tavoitetaan lapsi tai nuori välitunnilla, käytävällä tai oppitunnilla. Tätä ei kuitenkaan testata työhaastattelussa. Onneksi. Eihän muistin toiminta ole vakio. Joskus kovalevy koulun arjessa on niin täynnä, että tuttukin kollega saa uuden nimen.
Työn merkityksellisyys kantaa
Kun kello soi välitunnilta sisään, alkaa koulun sisätiloissa kuhina. Alakoulun puolelle naulakko täyttyy 3.–6.-luokkalaisista. Kuhina muistuttaa muurahaispesää. Yksi nauraa toisen pelleilylle, toinen etsii hanskaa, joka tipahti portaissa tai koulumatkalla tai ehkä se jäikin kotiin.
Opettaja hoputtaa käsien pesun kautta tunnille. Naulakon kuhina rauhoittuu hetken kuluttua, kun oppilaat löytävät omiin soluihinsa ja omille paikoilleen. Tähän tarvitaan useasti koulun aikuisen ohjausta, jotta välituntitoiminta ei jatkuisi sisätiloissa.
Työkavereitten kanssa käydyt keskustelut oppituntien päätyttyä ovat parhaimmillaan voimaannuttavia. Yksi kokenut kollegani puki hienosti sanoiksi ajatukset tästä työstä. Vaikka työmme on haastavaa ja haasteet ovat lisääntyneet, hän sanoi yhä kokevansa työn olevan merkityksellistä. Niin kauan, kun hän kokee työn merkityksellisyyden painavan vaa’assa enemmän kuin merkityksettömyyden, hän tekee tätä työtä. Näin ajattelen myös itsekin.
Tunteiden sanoittamisen opettelua
Loukkauksia ja väärinkäsityksiä tapahtuu, kun eri-ikäiset lapset ja nuoret opettelevat ihmissuhdetaitoja. Tunteiden sanoittaminen ja kuunteleminen ovat tärkeitä taitoja. Taitojen harjoittelussa ei kukaan elämänsä aikana tule valmiiksi, mutta koulussamme näen päivittäin, miten tärkeää näiden taitojen opettelu on.
Toinen tarvitsee yhä aikuisen tukea, jottei suuttumus purkaudu nyrkein ja toinen aikuista pysäyttämään aggressiivisen huutelun. Riitatilanteissa tarvitaan aikuisia. Suurin osa oppilaista ei kuitenkaan käytä nyrkkejä tai iske takaisin sanoin. Loukattu on vain hiljaa. Nämäkin oppilaat tarvitsevat koulun aikuisia. Tarvetta tulla nähdyksi tunteineen.
Tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi on meillä kaikilla. On sitten kyseessä oppilas tai työkaveri. Monesti olen huomannut, miten pienet asiat ilahduttavat. Tämän huomasin eräänä perjantaina lähtiessäni viikonlopun viettoon koulusta. Kohtasin parkkipaikalla koulumme oppilaan, jota en itse opeta. Tervehtiminen kuuluu luonnollisesti koulun kasvatuskulttuuriin ja koulun aikuisten tehtävä on toimia tässä mallina. Yleensä opettajat huikkaavat oppilaille aamulla tai iltapäivällä huomenet tai heipat, johon oppilaat vastaavat.
Tällä kertaa ehätti oppilas ensimmäisenä toivottaa minulle hyvää viikonloppua. Tämä viikonlopun toivotus parkkipaikalla oli vain yksi, lyhyt kohtaaminen työpäiväni aikana, mutta sillä oli suuri vaikutus minuun. Jatkoin matkaani hymyillen.
Kolumni Kaupunkilainen-lehdessä. Kirjoittaja Satu Hammo työskentelee äidinkielen ja kirjallisuuden lehtorina, suomi toisena kielenä -opettaja Lähteen koulussa.